Vahvoissa käsissä

”Herra, sinä asetut kilveksi eteeni, sinun oikea kätesi tukee minua, sinun apusi tekee minut vahvaksi. Sinä teet varmoiksi askeleeni, polveni eivät horju” (Ps.18:36-37, KR92)

Timo Syrjälä
Johtava pastori

Herra tahtoisi omiensa luottavan koko elämänsä Hänen käsiinsä, sillä juuri siinä ihmiselämä saa todellisen arvon ja tavoittaa jotain pysyvää. Luottaessamme elämämme Jeesukselle olemme vapaita elämään sitä, koska tiedostamme arjen tilanteiden olevan vahvemmissa käsissä kuin omissamme. Siellä missä luulemme taistelevamme aivan yksin elämän arvaamattomuutta vastaan, niin juuri siinä Jumala on sitoutunut meihin enemmän kuin kykenemme käsittämään.                                                                                             

Oletko sinä tarttunut mielesi ja koko sydämesi voimin Jumalan turvalliseen käteen. Elämä on liian raskasta, jos elämme sitä kuin se olisi yksin meidän hallittavissamme. Miksi et valitsisi mieluummin nähdä sitä Jumalan kannateltavana?

Vapaaksi elämään                                                                                                                                         

Jumala on mieltynyt sinuun ja tahtoo rakkauttaan osoittamalla rakastaa sinut vapaaksi elämään. Hän ei ole kuin jokin ”kaukainen käsi” ohjaamassa elämääsi jostain etäältä. Hän tahtoo olla sinua lähellä ja tehdä sinut tietoiseksi siitä, että Hän on luonasi jakaen elämän yhdessä kanssasi. Se ei ole jotain ns. ”kaukorakkautta”, vaan Hän tahtoo sinun olevan tietoinen rakkaudestaan, jolla Hän rakastaa sinua.

Herra tahtoo sinun tuntevan elämässäsi saman, mitä Hän tuntee sinua kohtaan. Hän oikein kaipaa sinun rakastuvan itseensä. Ethän yritä pitää ”elämäsi naruja” tiukasti omissa käsissäsi, vaan uskalla luottaa ne täysin Jumalalle. Omissa käsissämme elämä on arvaamatonta, minkä vuoksi se niin usein huolettaa meitä. On kuitenkin totta, että Hänen varjeleva ja suojeleva kätensä lepää nytkin yllämme.

Lapsen luottamuksessa                                                                                                                     

Perimmäinen kysymys ei ole se, että rakastaako Jumala meitä, vaan se että huomioimmeko Hänen konkreettisen läsnäolonsa elämässämme. Tilanne on kuin lapsella, joka on isänsä matkassa ja joutuu ylittämään vilkkaasti liikennöidyn kadun. Isä on lapsen turvana joka tapauksessa, tahtoo lapsi sitten luottaa itsensä isän turvaan tai ei. Jos lapsi yrittäisi juosta suin päin auton eteen, isä varmasti estäisi häntä tekemästä sitä. Jos taas lapsi laittaa oman kätensä isän käteen luottaen isän vievän hänet turvallisesti kadun yli, hän voi olla huoletta, miten tulee kadun yli selviämään. Samoin mekin voimme tarttua Jumalan vahvaan käteen ja elää luottaen Häneen tai sitten yrittää selvitä itse. 

Kuljetko siis matkaasi jättäen Jumalan statistiksi vai otatko Hänet mukaan tarttuen Hänen käteensä? Jumalan käteen tarttuminen ei ole ”Jumalan raahaamista” mukanamme sinne, minne olemme itse menossa, vaan se on kuin lapsen tiukka ote turvallisesta kädestä, joka kuljettaa häntä. Eihän lapsikaan tartu isän käteen suojatien edessä sen tähden, että hän aikoo kuljettaa isänsä tien yli? Lapsen käsi pysyy isän kädessä ja odottaa, että juuri isä ottaa ensimmäisen askeleen sekä vie hänet turvallisesti tien yli.

Tämä on monesti vaikea sisäistää jumalasuhteessamme. Kovin hanakasti olisimme vain viemässä Jumalaa missä ja milloin me Häntä tarvitsemme. Todellinen siunaus on kuitenkin siinä, että me annamme Jumalan kuljettaa meitä. Uskallatko antaa Jumalan käden johtaa ja ohjata sinua? Mitä enemmän uskallat luovuttaa elämästäsi Jumalalle, sitä vapaampi olet elämään.

Sinua siunaten – Timo.