Riitänkö riittämättömänä?

Isyys on tuonut mukanaan kosolti riittämättömyyden tunnetta kaiken hyvän lisäksi, ehkä osaltaan siksi, että sitä haluaisi olla mahdollisimman hyvä isä ja aviopuoliso. Arki haastaa meitä ja meidän tulisikin keskittyä siihen, kuinka paljon olemmekaan aikaan saaneet pitkin päivää hyviä asioita. 

Yhtenä viikkona tässä sain huomata, että kuinka sitä voikaan olla riittävä omalle pojalleen. Nuorimmainen oli pois esikoulusta pari päivää sairastellen ja itse olin vuorostani kotona hoitamassa häntä ja siis pois töistä. Tilanne ikään kuin pakotti keskittymään niin sanottuihin ydinasioihin. Tuntui, että poika oikein imi läheisyyttä, tehtiin sitten ruokaa tai katsottiin jotain lasten elokuvaa. Toki arki-iltoihin mahtuu yleensäkin noita leikkihetkiä ja muuta mukavaa yhdessäoloa, mutta nyt kun olin käytettävissä kokonaan, niin kuopus oikeutetusti teki minulle olon, jossa koin siihen hetkeen olevani enemmän kuin riittävä. Täydellinen hetkellinen riittävyyden tunne, jonka läheinen voi antaa meille, oli ajatus, joka siitä syntyi.

Meillä on taivaassa Isä, jonka syliin mekin voimme käydä samanlaisella rohkeudella. Hän riittää kyllä meille aina. Gal. 4:6-7: ”Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Niinpä sinä et siis enää ole orja, vaan lapsi; mutta jos olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan kautta”. 

Siunattua Pääsiäisajan odotusta valon lisääntyessä ja muistetaan että Kristus on annettu täydellisenä viattomana uhrina meidän keskeneräisten puolesta. 

​