Kauneutta ja kipua

Pienenä tyttönä, ja miksei vähän vanhempanakin, sitä haaveili täydellisestä elämästä. Sitä toivoi, ettei elämässä koskaan tapahtuisi mitään ikävää. Kun jotain ikävää sitten tapahtui, sitä suuttui Jumalalle ja luuli, että elämä oli pilalla.

Nyt sen on jo oivaltanut, ettei täydellinen elämä ole mitenkään mahdollista. Eikä se oikeastaan ole edes tavoiteltavaa elämää. Lopulta se ihan perus elämä on sitä parasta elämää. Se johon Jumala on suunnitellut tarpeeksi kaikkea, niin pimeyttä kuin valoa. Elämässä vaan kuuluu tapahtua asioita, myös niitä ikäviä.

Sitten taivaassa kaikki on täydellistä. Siellä sen kuuluukin olla niin. Täällä maan päällä me tarvitsemme välillä kipua, jotta muistaisimme, keitä olemme ja missä on meidän turvamme. Kipu osaltaan on myös kaunista, koska se lujittaa meitä lähemmäs Jeesusta. On helppo rakastaa Jumalaa kauneuden keskellä, mutta todellinen rakkaus tulee esiin vasta kivun keskellä. Kuinka paljon todella rakastankaan? Ajattelen niin, että kauneus niin kuin kipukin on Jumalan rakkautta meitä kohtaan. Tarvitsemme molempia ja sitä meille annetaan. Ja se on sitä elämää isolla E:llä.