Kun tavallinen ei riitä

Perttu Kellomäki | 4.12.2016 10.49

Kun mietin perheen kesälomasuunnitelmia, huomaan vertailevani vaihtoehtoja hyvin erilaisista näkökulmista. Luonnollisesti matkan tai aktiviteetin hinta on yksi vertailukriteeri. Samoin se, kuinka kauan aikaa suunnitelma vaatii. Ja kieltämättä tulee mietittyä kuinka tavanomainen tai erikoinen asia on kyseessä. Ruokakaupassa asioidessa tunnistan itsestäni samantyyppisen ajattelun. Hyvin usein ostoskärryyn sujahtaa samat ruokatavarat kuin edellisellä kerralla. Ja sitä edellisellä. Nuo tutut tuotteet tuntee ja laadun tietää; siksi sitä kai monesti ottaa varman päälle ja pitäytyy tutussa ja turvallisessa. Vaikka viereinen tuote houkuttelevalta näyttääkin.

Joskus kuitenkin tuskastuu siihen, että aina tulee ostettua sama tuote kerrasta toiseen. Sitä yksinkertaisesti haluaa vaihtelua, vaikka sitten kovemmalla hinnalla kuin mihin on tottunut. Pakkauksia voi hypistellä, mutta mausta ei ole parempaa tietoa ostovaiheessa. Monesti kokeilut tuovat positiivisia yllätyksiä, vaikka joukkoon mahtuu toki pettymyksiäkin.

Mikä sitten saa vaihtamaan tutun ja turvallisen tuotteen uuteen, josta ei ole välttämättä mitään kokemusta? Syitä voi olla monia, mutta edellä mainittu halua kokeilla uutta lienee tärkein. Sekin on tosin purettavissa kahteen osaan. Halu saada vaihtelua normaaliin rutiiniin, hylkäämättä vanhaa hyvää, voi olla yksi. Toinen taas voi johtua kyllästymisestä vanhaan sen arkisuuden vuoksi. Tavallinen ei enää riitä.

Uskonelämässään voi myös löytää erilaisia vaiheita. Usein alkuvaiheessa tyyleistä riippumatta hengellinen ravinto maistuu ja tuottaa kasvua. Myöhemmin ihmisen omat mieltymykset yleisellä tasolla voivat ohjata enemmänkin valintoja oli kyseessä sitten musiikkityyli tai pastorin tapa puhua. Oma vaiheensa on se, milloin osaa ravinnosta ei ainoastaan jätetä valitsematta vaan sitä voidaan alkaa hylkimään. Tulee tarve vaikkapa määritellä ns. ylistysmusiikki ainoaksi oikeaksi Jumalanpalvelusmusiikiksi. Muu on vanhanaikaista tai liian tavanomaista.

Tätä asiakokonaisuutta voi tarkastella myös miettimällä mikä hengellisen ravinnon tehtävä ylipäänsä on. Ravinto paitsi antaa voimaa elää, mutta se myös mahdollistaa kasvun. Kun pohjalla on Jumalan ikuinen sana, lähtökohta on oikea. Ihmisiä kun olemme, saattaa matkan varrella oma uskonelämä ja saatu ravinto tuntua niin tutulta, ettei se jaksa enää innostaa. Syitä on tietenkin helpoin etsiä ympäriltä, omaan itseensä sukeltaminen on vaikeaa ja tekee usein kipeää. Tulee olo, että tavallinen ei enää riitä.

Raamattu on täynnä valtavia lupauksia, niistä suurimpana ikuinen elämä Jumalan seurassa. Näitä lupauksia meidän tuleekin tavoitella. Kokonaan toinen asia sitten on mistä tulokulmasta asiaa lähestymme. Haemmeko elämäämme jatkuvia highlighteja (kohokohtia) vai hengen hedelmän tasapainoista kasvua ja sitä kautta rikasta elämää? Kun Kristus saa pysyä uskonelämän keskiössä, omat henkilökohtaiset mieltymykset saavat niille kuuluvan painoarvon.

 

Joulunodotusterveisin,

Perttu