ANSAINTAA

Perttu Kellomäki | 11.9.2016 10.29

Koulumaailma vaatii lapsilta paljon. Arvosanat saadaan lahjakkuuden ja yrittämisen lopputuloksena. Opettajat arvioivat työskentelyn ja koetuloksen perusteella oppilaan opitun tiedon ymmärtämisen/soveltamisen tason suhteessa standardiin. Merkiksi siitä saa joko tietyn sanallisen arvion tai numeron todistukseensa. Opiskelumaailma peruskoulun jälkeen jatkaa samalla polulla panosten vain kasvaessa.

Työelämässä suoriutumista arvioidaan myös erilaisin mittarein. Voidaan seurata palveltujen asiakkaiden määrää, myynnin kehittymistä, virheettömyyttä, nopeutta, asiakaspalautetta jne. Määritellyillä mittareilla voi olla suora yhteys siihen, millaiseksi työssä suoriutuminen kokonaisuudessaan arvioidaan. Ja palkka puolestaan voi määräytyä tuon arvion mukaan.

Jopa harrastuksissa suoritusta ja kehitystä arvioidaan.  Oli kyseessä sitten soittaminen tai liikuntaharrastus, vertailu käy omaan ikä-/tasoryhmään. Rajallisesti löytyy mahdollisuuksia harrastaa ilman tavoitteellisuutta ja arvioitavaksi joutumista.

Ehkä tästä arviointikeskeisyydestä johtuu, että joskus meidän ihmisten on vaikea päästä tuosta ajatusmallista eroon muulla ajallakaan. Vaadimme itseltämme kotonakin asioita, haluamme täyttää odotuksia. Odotukset saattavat olla tosin ainoastaan omassa päässämme. Jos olemme vaativia itseämme kohtaan, saatamme vaatia liikaa asioita myös muilta perheenjäseniltä.

Arvostus ja hyväksyntä pitää ansaita yhteiskunnassamme. Olet ja saat sen, mitä ansaitset. Toisaalta hyvin loogista, mutta toisaalta hyvin ankaraa.

Hiipiikö tämä ajattelu myös uskonvaellukseemme? Jos näin on käynyt, tarvitsemme kipeästi Isän hellää kosketusta. Jumalan silmissä olemme rakastettuja, hyväksyttyjä, ainutlaatuisia ja ihmeellisiä juuri sellaisena kuin olemme. Meidän tulee ymmärtää, että emme voi ansaita sen paremmin pelastusta kuin mitään erityisasemaakaan Jumalan silmissä.

Jos pääsemme sisäistämään sen, että voimme todella levätä Jumalassa, armo saa vapauttaa meidät. Tällöin Jumalan rakkaus voi virrata meistä sisariimme sekä veljiimme ja saamme rakentua rakkauden ilmapiirissä. Armo ei milloinkaan ole ansaittua, muutenhan se ei armoa olisikaan.

Vähemmän vaatimuksia muita kohtaan ja enemmän ehjäksi rakastettuja ihmisiä. Niin oman seurakunnan sisällä kuin ulkopuolellakin. Lähdetäänkö yhdessä toteuttamaan tätä ajatusta?

- Perttu

Aiheet: Jumalanpalvelus